Ylellisyyden tuntua, osa 1

Asuin ikävuoteni 19-30 (11 vuotta!) kerrostaloissa Helsingin keskustassa: Töölössä, Krunikassa ja ensimmäisessä omistusasunnossani Kalliossa. Kallion kämppä oli reilu 40-neliöinen "studioasunto" jolla oli täydellinen sijainti. Täydellinen siis silloisina aikoina lapsettomalle, jollainen olin käsirahaa maksaessani. Kaupantekohetkellä olinkin raskaana, joten tsillailu Kallion baareissa jäi ohuemmaksi kuin seitti. Kahden seuraavan vuoden aikana kesällä pätsiksi muuttunut asunto, jonka sinänsä kivasti rempattuun kylppäriin mahtui vain 2,5 kilon pyykkikone, tiskikone oli pöytämallia ja rattaat mahtuivat hissiin vain palasina, kirvoitti unelmat asunnosta, jossa olisi parveke! Ja sauna! Eikä rapun tai portin edessä makaisi yhtään örisevää juoppoa! Eikä pelättäisi vesivahinkoa yläkerrassa asuvan vakuutuksettoman juopon nukahtaessa taas suihkun lattiakaivon päälle! Eikä sekakäyttäjä sytyttäisi tulipaloa rappuun ja estäisi ihmisiä pakenemasta asunnoistaan!

Rakennusaikana ostettu saunallinen ja isolla lasitetulla parvekkeelle varustettu kolmio rauhallisesta, baarittomasta lähiöstä oli silloin ylellisintä ikinä: sisäpihalta pääsi sisään vaunuvarastolle suoraan ilman rappuja! Hissiin mahtui vaikka kahdet rattaat ja kylppäriin pesutorni! Ja kaikki, ihan kaikki oli uutta. 

Melkein kymmenen vuotta, yhtä avioeroa ja uutta avioliittoa, kahta lasta lisää ja koiraa myöhemmin tuo unelmien täyttymys oli ahdas ja epäkäytännöllinen. Hiekkalaatikolle ei jaksanut todellakaan raahautua kahta kertaa päivässä, kylppärin lattialle ei mahtunut kahta ammetta samalla ja eteläparvekkeella yrtit paloivat hengiltä (ja naapuri poltti, kotona ollessaan vartin välein saatana!). Siitä se alkoi, rivarikateus.

--to be continued--

Olen terve maalainen

Ken otsikon lähteen tunnistaa, sille iso käsi! Kyse on nimittäin 90-lukulaisen taidekoulun julkaisussa esitetystä replasta. 

Olen kotoisin maalta. Siis tosi-tosi maalta, ei mistään Riksusta tai Tuusulasta, vaan lähimpään kaupunkiin on matkaa vajaat 80 kilsaa metsää ja peltoa, metsää ja peltoa. Muutto Helsinkiin opiskelemaan 90-luvun alussa oli järkytys: alle 20-neliöinen yksiö Taka-Töölössä Linnankoskenkadulla oli shokeeraava kokemus maatilalla kasvaneelle. Kivihelevetti, that was it. 

Übermaalla asuneelle pääkaupunkiseudun omakotitalojen tonttikoot ovat lähinnä vitsi. Naapuriin täytyy olla vähintään kiväärinkantama, alle hehtaarin plänteistä ei edes keskustella. Erillistalot hallinnanjakosopimuksella... tähän en lähde edes ajatuksen tasolla. Kivihelevettikin olisi helpompi kestää kuin näennäisitsellisyys.

Hei kaikki!

Olen kuullut, että blogit eivät kuulemma olisi enää muodissa, joten voin hyvin aloittaa sellaisen, kun tuskin kukaan tätä tulee lukemaan.

Tässä blogissa tempoillaan kehyskunnallisen omakotitalo- ja aikoinaan jo ahdistavaksi koetun ydinkeskusta-asumisen välissä eli lähiörivarissa. Kirjoittajaa tuohdututtaa missä tahansa tapahtuva tupakointi, syljeskely, muiden (eli minun) autopaikalle pysäköinti ja tyhmät kommuuniasumisen ratkaisut. Kirjoittajaa myös ilahduttaa asuinpaikassaan moni asia, kuten hyvät fasiliteetit ja mahdollisuus epäonnistua kesä toisensa jälkeen puutarhansa (ei "puutarhansa") hoidossa.

Keski-ikäistyvään ja mukavuudenhaluiseen elämäntapaani liittyen aihepiireinä saattavat myös olla siivous, kudelmat, lukeminen ja musiikkiohjelmat (Vain elämää ja TVOF...)

PS. Otan homman vakavasti, koska muokkasin blogin kuvaa 1,5 tuntia istumaan kehykseen.