Asuin ikävuoteni 19-30 (11 vuotta!) kerrostaloissa Helsingin keskustassa: Töölössä, Krunikassa ja ensimmäisessä omistusasunnossani Kalliossa. Kallion kämppä oli reilu 40-neliöinen "studioasunto" jolla oli täydellinen sijainti. Täydellinen siis silloisina aikoina lapsettomalle, jollainen olin käsirahaa maksaessani. Kaupantekohetkellä olinkin raskaana, joten tsillailu Kallion baareissa jäi ohuemmaksi kuin seitti. Kahden seuraavan vuoden aikana kesällä pätsiksi muuttunut asunto, jonka sinänsä kivasti rempattuun kylppäriin mahtui vain 2,5 kilon pyykkikone, tiskikone oli pöytämallia ja rattaat mahtuivat hissiin vain palasina, kirvoitti unelmat asunnosta, jossa olisi parveke! Ja sauna! Eikä rapun tai portin edessä makaisi yhtään örisevää juoppoa! Eikä pelättäisi vesivahinkoa yläkerrassa asuvan vakuutuksettoman juopon nukahtaessa taas suihkun lattiakaivon päälle! Eikä sekakäyttäjä sytyttäisi tulipaloa rappuun ja estäisi ihmisiä pakenemasta asunnoistaan!
Rakennusaikana ostettu saunallinen ja isolla lasitetulla parvekkeelle varustettu kolmio rauhallisesta, baarittomasta lähiöstä oli silloin ylellisintä ikinä: sisäpihalta pääsi sisään vaunuvarastolle suoraan ilman rappuja! Hissiin mahtui vaikka kahdet rattaat ja kylppäriin pesutorni! Ja kaikki, ihan kaikki oli uutta.
Melkein kymmenen vuotta, yhtä avioeroa ja uutta avioliittoa, kahta lasta lisää ja koiraa myöhemmin tuo unelmien täyttymys oli ahdas ja epäkäytännöllinen. Hiekkalaatikolle ei jaksanut todellakaan raahautua kahta kertaa päivässä, kylppärin lattialle ei mahtunut kahta ammetta samalla ja eteläparvekkeella yrtit paloivat hengiltä (ja naapuri poltti, kotona ollessaan vartin välein saatana!). Siitä se alkoi, rivarikateus.
--to be continued--
Vähän pahasti cliffhangeriin jätit tämän.. t: Täti-ihminen, joka ei jaksa kirjautua
VastaaPoista